TeaK teki turhan tulkinnan Iliaksesta

TeaKin Ilias herättää ihmetystä. Miksi yli 2000 vuotta vanhaa tarinaa on lähdetty kertomaan ihan sellaisenaan, tuomatta sitä mitenkään nykypäivään? Miksi on tehty näytelmäksi teos, josta tekijöillä ei tunnu olevan mitään sanottavaa? Tai jos on, se on piilotettu turhan taitavasti.

Aleksis Meaneyn ohjaamassa näytelmässä on niin paljon henkilöitä, että pohjateosta tuntemattoman on varmasti vaikea seurata juonta. Asiaa ei ainakaan helpota se, että osa näyttelijöistä tekee kaksois- tai jopa kolmoisrooleja. On yllättävää, että tarinaa on lähdetty viemään moisessa mittakaavassa läpi: kesto yli kaksi ja puoli tuntia, kaksi väliaikaa.

Iliaassa on tehty rohkeita ratkaisuja, joiden toimivuudesta voi olla montaa mieltä. Aluksi yleisöä seisotetaan, sitten muka kuljetetaan paikasta toiseen. Kaikkia vähemmän maskuliinisia miehiä, esimerkiksi Odysseuksen pelkuripoikaa, esittää nainen, miehisiä naisia kuten Hera-jumalatarta taas mies. Tähän ei tunnu sisältyvän mitään sen syvällisempää.

Näyttelijät eivät loista. Ovathan he nuoria, mutta on TeaKissa parempiakin nähty. Tunteet ovat pakotettuja, uskaliata rooleihin heittäytymisiä ei nähdä. Pienelle näyttämölle sopisi vähäeleinen näytteleminen, mutta siihen kykenemättömät näyttelijät turvautuvat ylinäyttelemiseen ja hirveään koheltamiseen. Pienellä tuskaisella ilmeellä voi olla tehokaampi vaikutus kuin turhalla huutamisella.

Kummallisin kaikista on käsikirjoitus. Tapahtumia katsellaan Odysseuksen pojan Telemakhoksen näkökulmasta. Hän haluaa selvittää isänsä kohtalon ja lähtee etsimään tietoja. Tarinaa ei kuitenkaan kerrota loppuun: lopussa käsikirjoittaja on unohtanut alun. Suuri loppukohtaus keskittyy Hektorin ja Akhilleuksen välienselvittelyyn, Odysseusta perheineen ei muista kukaan.

Jotakin hyvää Iliaassa sentään on. Akhilleuksen ja Hektorin kamppailu on komeaa katsottavaa, tosin sen verran irrallinen tapahtuma, että herää kysymys, onko se tungettu mukaan vain siksi, että porukasta löytyy taistelulajeja hallitsevia näyttelijöitä.

Vaikka näyttelijät eivät ole parhaasta päästä, on valaistuksen ja musiikin suhteen onnistuttu, ja näyttelijät ovat myös opetelleet näyttelemään niiden kanssa yhteen. Tekniset temput ovat ehdottomasti Iliaan parasta antia.

Haarautuvan rakkauden talo

Mika Kaurismäen Haarautuvan rakkauden talo on yllättävän ovela elokuva – ehkä liiankin. Juhani ja Tuula ovat eroamassa oleva pariskunta, joka jää toistaiseksi asumaan saman katon alle. Yhteisissä säännöissä sovitaan mm. tilojen ja laskujen jakamisesta sekä siitä, ettei uusia kumppaneita tuoda kotiin. Sääntöjen rikkominen alkaa kuitenkin samantien.

Elokuvan sivujuonet toimivat todennäköisesti Petri Karran romaanissa paremmin. On puolisoiden ystävien välistä suhdetta, rakastajien välistä suhdetta, Juhanin veli ja Tuulan äiti, jotka ovat sotkeutuneet hämärähommiin, näiden perässä roikkuva toisiinsa rakastunut poliisipartio ja niin edelleen. Rakkaus todella haarautuu, mutta niin haarautuu elokuvan juonikin, välillä häiritsevän paljon. Jos jotakin olisi karsittu pois, olisi keskeisempiä sivuhenkilöitä voinut syventää. Pääosanäyttelijät Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman onnistuvat kuitenkin aivan erinomaisesti kuvaamaan avioeron aiheuttaman pahoinvoinnin ja siitä helposti seuraavat ylireaktiot.

Haarautuvan rakkauden talo on jollakin tavoin hyvin suomalainen: se on valtavan hauska, mutta silti kaiken alla on aina havaittavissa synkkä, melankolinen pohjavire. Loistavan komedialliset kohtaukset eivät pilaa vakavien teemojen käsittelyä, vaan ne kulkevat käsi kädessä sopivassa tasapainossa.

Hauskaa Joulua! :)

Söimme aamulla joulupuuroa (manteli hävisi maagisesti, kukaan ei nimittäin tunnustanut saaneensa sitä) ja avasimme sitten lahjat. Kaikki toivotut asiat sieltä löytyivät, ja myös joitakin mukavia yllätyksiä. Sitten kahvit herkkujen kera.

Nyt on aikaa tutkia lahjoja. :) Jouluateria syödään tuossa illemmalla.

Aaton aaton kiireitä

Niinhän se on, että jouluostoksia ei pitäisi jättää ihan viime tippaan. Lahjat hankin jo hyvissä ajoin, mutta ruokien ostaminen jäi taas täksi päiväksi. Rehellisesti sanoen jonottaminen Hakaniemen hallissa ja Stockan herkussa oli yhtä painajaista. Onneksi seuraava joulu on vasta vuoden päästä. Perunamuusi, rosolli ja laatikot ovat nyt kuitenkin onnellisesti jääkaapissa. Löytyy myös kinkkua vanhemmille ja kasvispyöryköitä minulle.

Joulutunnelmaa on myös viritelty kulttuurin avulla. Eilen olin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeassa baletissa (ala-asteella kävimme katsomassa jotain outoa): Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas oli tarinana ihana ja esityksenä upea. Tänään oli elokuvan vuoro: Saiturin joulu lämmitti mieltä. Pääsin vihdoin oikeasti siihen joulutunnelmaan.

Paketoimme äsken lahjat (viimevuotiset paperit kierrätyksessä). Nyt ajattelin mennä leipomaan joulutorttuja. Leipomismusiikiksi Tarja Turusen ihana joululevy.

Coco Chanel ja Igor Stravinsky

Kahden taiteilijaneron yhteiselo luonnistuu ilmeisen harvoin. Coco (Anna Mouglalis) ja Igor (Mads Mikkelsen) eivät tee poikkeusta. Stravinskyn lumoavan musiikin soidessa kaksi voimakasta luonnetta taistelevat keskenään. Sivulliset pakenevat paikalta.

Ranskalainen Jan Kounenin elokuva kertoo muotisuunnittelijan ja säveltäjäneron tarinan synkkyydestään huolimatta kauniisti. Kuvauspaikat ovat hurmaavia, samoin Chanelin talo, johon hän kutsuu Igorin perheineen asumaan. Ranskan ja venäjän kielet ovat kuin musiikkia nekin. Käsikirjoitus kulkee soljuvasti eteenpäin kummallista loppuratkaisua lukuunottamatta.

Pääosaparilla on ongelmia yhteen näyttelemisen kanssa jopa siinä määrin, että monet kohtaukset ovat suorastaan kiusallista katsottavaa. Henkilökuvat ovat hätäisesti kyhättyjä ja pinnallisia. Oikeastihan ei edes tiedetä, oliko Chanelilla ja Stravinskylla todella suhde. Elokuvassa on kuitenkin paljon yksittäisiä, todella vaikuttavia kohtauksia. Eräs parhaista on Stravinskyn Kevätuhrin fiaskoensi-ilta, jossa yleisö buuaa ja poliisin on tultava rauhoittamaan tilanne. Salin tunnelman katastrofaalisuus ja taiteilijan tuska yleisön poistuessa kesken esityksen ovat riipaisevia. Vastakohtainenkin tapahtuma löytyy tarinasta, yhtä puhuttelevasti kuvattuna sekin.

Antaudu kauneudelle!

Tennispalatsin taidemuseon Antaudu kauneudelle -näyttely tarjoaa harvinaisen virkistävän ja rentouttavan taidekokemuksen. Useinhan taide kuvaa myös rumia asioita ja pyrkii vaikuttamaan yhteiskunnan epäkohtiin. Se on hyvä, mutta joskus on ihanaa vain nauttia.

Tretjakovin galleriasta lainatussa kokoelmassa on paljon muotokuvia kauniista ihmisistä upeissa puvuissa ja kampauksissa. Maalaukset ovat 1800-luvulta. On selvää, ettei kaikkien elämä ollut siihen aikaan yhtä ruusuista kuin tämän ylhäisön, mutta hetken verran on luvallista unohtaa se. Kuvista näkyy pyrkimys oman varallisuuden osoittamiseen: eräälläkin herralla on taustallaan komeasti koristeltu takanreunus, jonka päällä kiiltelevät kultainen pöytäkello ja kynttelikkö.

Rumia ihmisiä ei kuvissa ole, tai sitten taiteilijat ovat halunneet imarrella heitä. Vanhuksetkin ovat arvokkaita ja kunnioitettavia, eivät koskaan sairaita ja huonokuntoisia – vanheneminenkin on tehty lohdullisen kauniiksi.

Maalausten aikakauden siirtomaapolitiikka näkyy aiheissa: eräässä taulussa, jonka nimessäkin mainitaan sana neekeri, on etualalla lapsia ja koira, taustalla selvästi alempiarvoisina afrikkalaisia, ilmeisesti palvelijoita, ehkä jopa orjia. Koirakin on asetelman antaman vaikutelman perusteella heitä arvokkaampi.

Maalausten lisäksi esillä on myös veistoksia ja esineistöä. 1800-lukulaiset venäläiset teeastiastot ovat aivan ihania – saadapa joskus omaan keittiöön jotakin yhtä kaunista. Ja nämä olivat joskus normaalia käyttötavaraa!

Maalaukset keskittyvät lähinnä ihmisiin, mutta maisematkin pääsevät silloin tällöin ainakin mukaan kuvaan. Esimerkiksi Vasili Verestsaginin Taj Mahalin mausoleumi Agrassa on tunnelmaltaan ihanan tyyni, jollakin tavalla jopa pysähtynyt. Vesi liplattaa, mutta ihmisiä ei kuvassa näy. Rakennukset heijastuvat veteen, taivas on iltaisen violetti. Fjodor Bronnikovin Pythagorilaisten hymnissä nousevalle auringolle joukko valkoisiin pukeutuneita ihmisiä kumartaa vuorella nousevaa aurinkoa. Itse aurinko ei kuvassa näy, mutta sen ensisäteet kylläkin, samoin taustalla aamu-usvan peittämät vuoret.

Genrih Semiradskin Nopanheittoa kuvaa antiikin Roomaa sisältäen ehkä näyttelyn houkuttelevimman maiseman. Siinä neljä nuorta naista viettää aikaa varjoisessa paikassa kuumana kesäpäivänä. Aurinko paistaa kirkkaasti, mutta puiden lehvästöt ja marmorinen pylväs suojaavat heitä. Taustalla heillä on astioita, joissa on ehkä virvoittavaa viiniä. Heidän suojapaikkansa ulkopuolella näkyy auringonpaisteessa hohteleva hiekkaranta ja vuoristoa sekä Välimeren alueen kasvillisuutta.

Muotokuvista aivan kaikki eivät ole tavanomaisia poseerauskuvia, vaan joukkoon mahtuu myös elävämpiä ihmisiä. Esimerkiksi Pjotr Samsinin Trasteveren tyttö tanssii esittää nuorta, kaunista naista tanssimassa tamburiinia lyöden. Naisen asento on veikeä, kuin pysäytyskuva raisusta tanssista. Ilme on riehakkaan iloinen – katsellessa itseäkin alkaa väkisin naurattaa.

Possu

No niin, viisi koulukaveria on tullut lyhyen ajan sisällä kipeiksi, nyt sitten minäkin. Mahdollisesti tämä on nyt se sikainfluenssa, on nimittäin kuumetta, kurkkukipua ja yskää. Paleltaa kamalasti ja iho on herkkä: vaatteetkin tuntuvat pahalta päällä. Mitään lihaskipuja tai sellaista ei kuitenkaan ole. Yläasteella sairastamani influenssa oli paljon rajumpi.

Valkoisen paperin kammo

Luulin blogin perustamisen tekevän kirjoittamisesta helpompaa, mutta kynnys kirjoittaa näinkin julkisesti vähänkään oikeampia tekstejä on itse asiassa noussut korkeammaksi kuin uskoin. Jos nyt kuitenkin yrittäisin taas kirjoittaa.

Lukusalikäyttäytymisestä

Istuin tänään yli kuusi tuntia kirjaston lukusalissa ruotsia päntäten. Muuten sujui hyvin, mutta pari tuntia ennen sulkemisaikaa taakseni tuli istumaan kolmen pojan joukko. He kävivät vähän väliä kuiskaten keskusteluja, mutisivat vittua aina, kun ärsytti ja rummuttivat jatkuvasti jaloillaan lattiaa. Sinne meni oma, ja varmasti monen muunkin, keskittymiskyky.
Ajatelkaa ihmiset muitakin, oikeasti.

Demokratiaa irlantilaisittain?

Irlantilaiset hyväksyivät Lissabonin sopimuksen 67% enemmistöllä.

Ihmekös tuo.

Kansanäänestys järjestettiin samasta asiasta (eri nimellä vain) jo toisen kerran, koska ensimmäisen äänestyksen tulos ei miellyttänyt. Sopimusta toki kannattivat sekä maan hallitus että oppositio. Mitä järkeä olisi ollutkaan vastustaa, kun ilmeistä oli, että sopimus viedään joka tapauksessa läpi, oli tulos mikä tahansa.

Emmekö alkaisi Suomessakin toimia samalla tavalla? Miksi emme uusisi vaikkapa presidentinvaaleja niin monesti, että kansa saadaan kannattamaan jotakuta tiettyä ehdokasta?

Platon: Valtio

Luinpa sitten neljännen filosofian kurssin (yhteiskuntafilosofia) puitteissa Platonin Valtion. Aikaa meni, mutta kannatti. Moni pelkää filosofeja turhaan - uuden suomennoksen ansiosta Platonin teksti on erittäin inhimillistä. Toki teos rönsyilee rasittavalla tavalla suuntaan jos toiseenkin.

En voi väittää olevani asioista samaa mieltä Platonin kanssa, mutta hänen ajatuksensa ovat silti mielenkiintoisia, varsinkin, kun ajatellaan, että ne on esitetty yli 2000 vuotta sitten.

Ja on niitäkin asioita, jotka eivät ole muuttuneet miksikään.
"Jos siis valtiossa arvostetaan rikkautta ja rikkaita, pidetään hyvettä ja kunnon ihmisiä vähemmässä arvossa--", Platon sanoo Sokrateen suulla.

Platon kuvaa myös eri valtiomuotoja melko osuvasti, vaikka hänen mielipiteensä niistä poikkeavatkin rajusti nykypäivänä vallitsevasta käsityksestä.

En koe, että olisin nyt alttiimpi koulusurmaajaksi ryhtymiselle, joten lukekaapa muutkin tämä teos.

Ihana Islanti

Otteita matkapäiväkirjasta

28.8.

-- Eilen siis lennettiin tänne, lähdettiin koulusta tokan tunnin ja ruoan jälkeen. Lento oli Iceland Airilla, 3,5 tuntia. Oli ihan jees, ruokaa ei saanut, kahvia kylläkin.
Perillä löydettiin tänne hostellille aika hyvin. -- Tultiin ensin yhteen paikkaan sillä lentokenttäbussilla, ja sieltä sellanen minibussi haki meidät ja toi suoraan hostellille.

Hostelli, Salvation Army Gesthouse, on kiva, tosi hyvätasoinen ja ihan keskustassa. Suihkut ja vessat on tietenkin käytävillä, mutta ei se mitään. Meillä tytöillä on neljän hengen huone, mikä on tosi jees, koska nyt oikeasti tutustuu kaikkiin. --

Eilen ei ehditty tehdä oikeastaan mitään ihmeempää, ja oltiin sen kolmen tunnin aikaeron takia niin väsyneitä, että mentiin jo yhdeksän jälkeen nukkumaan. Käytiin syömässä tossa hostellin vieressä olevassa meksikolaisessa ravintolassa. --

Käytiin tänään Hallgrimskirkjassa, joka on ehkä tunnetuin rakennettu nähtävyys täällä. Se oli ulkoa paketissa, mutta sisältä tosi kiva, yksinkertainen ja mahtipontinen samalla kertaa, ja kivan valoisa. Alttarilla oli ikkunat, joista näki Reykjavikin yli.

Vapaa-ajalla käytiin satamassa isossa hallissa olleella kirppiksellä, joka oli aika lailla Stadin Valtterin tyylinen. Ostin sellaset coolit sormikkaat, levyn ja jotain herkkuja, kun siellä myytiin myös ruokia. -- Sit käveltiin myös pääostoskatu, Laugavegur, päästä päähän. --

Ihmiset on olleet pääasiassa avuliaita ja ystävällisiä, mutta yhdessä vaatekaupassa myyjä melkein heitti mut pihalle, kun niillä alkoi olla sulkemisaika. --

Käytiin tänään myös uimassa tossa illansuussa. Oli aivan ihanaa, siellä oli siis ulkona kaikkia erilämpöisiä uima-altaita, joissa lilluttiin vaikka kuinka kauan. Lämpimin oli 40-42 astetta. Höyrysaunakin oli ihana ja rentouttava.

Täällä on välillä tosi kylmä, varsinkin iltaisin. Meren lähellä on hirveän kova ja kylmä tuuli. Toisaalta tänään päivällä, kun aurinko paistoi kirkkaasti, tuli suorastaan kuuma. --

Rakennuskanta on jännää, kaikki talot on tosi matalia - kunnon kerrostaloja ei juuri näy, pilvenpiirtäjistä puhumattakaan. Meri näkyy monesta paikkaa, samoin vuoret. Puita on vaan istutettuina pihoissa. Kun mentiin uimaan, käveltiin sellasen tosi hienon asuinalueen läpi, jossa oli kaikkia mansardikattoisia taloja, upeita pihoja jne. --


31.8.

-- Aamulla lähettiin siis sinne koululle, se oli sellanen lukio-ammattikouluyhdistelmä, jossa oli erilaisia linjoja. Rakennus oli tosi hieno, vaan kymmenen vuotta vanha. Aulassa oli ihana kahvila, josta sai vaikka mitä herkkuja. Syötiin siellä mokkapalat ja juotiin kahvia. Se oli muuten ihan erikoisen hyvää kahvia - mä en yleensä tykkää mustasta kahvista, mutta toi oli sillaikin hyvää. Outoa.
Opo ja joku muu maikka kerto meille siitä koulusta ja kyseli suomalaisesta systeemistä - nekin oli kuulemma huomanneet meidän Pisa-tulokset. Ne puhu skandinaaviskaa ja me puhuttiin ruotsia, ymmärrettiin tosi hyvin toisiamme. Sitä oli helpompi tajuta kun riikinruotsia, ja kuulemma niiden mielestä suomenruotsi on riikinruotsia helpompaa.
Sit ne kierrättä meitä luokissa katsomassa tunteja, oli tosi mielenkiintoista.

Koululta mentiin Kringlanin ostoskeskukseen. Se oli ihana, olisin voinut ostaa jotkut kaupat tyhjiksi, kun ne vaatteet oli niin ihania - mutta myös hemmetin kalliita. Sellanen kauppa, jossa myytiin pelkästään mustia vaatteita, oli mun paratiisi. Löysin kuitenkin mm. uudet urheilushortsit, joita on oikeesti jostain syystä ihan mahdotonta ostaa Helsingistä. -- Kringlanissa oli yhdessä kaupassa tosi ihana myyjä - se katto sitä mun Nightwish-pankkikorttia ja rupesi kyselemään, että mikä bändi ja mistä mä oon, ja kun siinä ei ollut ketään jonossa mun takana, juteltiin vaikka kuinka kauan.

Sit käytiin Islannin kansallismuseossa. -- Se ei ollut ihan kauhean kiinnostava, mutta ihan okei kuitenkin. Mua kiinnostaa enemmän kuvataide, mutta tuolla oli vaan kaikkia esineitä.


1.9.

-- Kahvilassa. Löydettiin tästä Laugavegurilta tosi sympaattinen pikkukahvila, vähän niin kuin Soihtu isommassa koossa. Pöydät on pieniä ja puisia, sekalaisen värisiä - esimerkiksi tää meidän pöytä on mustikkavanukkaan violetti. Sit on myös seinustalla tollanen pitkä, puinen penkki, ja parissa nurkassa on sohvaryhmät. Kaakaot tarjottiin tosi ihanissa kupeissa, ne näyttää vähän joltain vanhalta keramiikalta. Täällä soitetaan juuri sopivalla volyymilla jotain ihan randomia musiikkia, josta mä kuitenkin jotenkin tykkään, vaikken normaalisti kuuntele mitään tuollaista. --

Oltiin tänään siellä bussiretkellä kiertämässä The Golden Circle. Nähtiin ensin voimalaitos, jossa tuotetaan Reykjavikiin sitä geotermistä energiaa, ja siellä oli sellanen maanjäristyssimulaattori, joka mallinsi sen äänen - liikettä ei valitettavasti.
Matka jatkui Gullfoss-vesiputokselle, jossa pidettiin kunnon kuvausbreikki. Oli aivan upeeta, en oo koskaan aikasemmin nähnyt kunnollista vesiputousta - vaan jotain pieniä Norjassa.
Sit ajettiin geysirpaikkaan, jossa nähtiin joka viides minuutti purkautuva Strokkur. Sen kuvaaminen oli vaikeeta, kun purkaus alkoi aina silmänräpäyksessä ja kesti vain pikkuruisen hetken. Syötiin myös hieno lounas siellä.
Ajettiin sen jälkeen Thingvellirin kansallispuistoon, jossa on maailman vanhin parlamentti. Nykyisin se kyllä kokoontuu ihan Reykjavikissa, mutta tonne oli merkitty se paikka, jossa ennen kai puhuttiin. Siellä on myös kai jossain se Euraasian ja Amerikan mannerlaattojen raja, en nyt vain rehellisesti ole varma, missä se oli.
-- Jotenkin luonnon mahtavuus vetää aina hiljaseksi. Se vesiputous oli jotain uskomattoman upeeta. --
Palvelu oli tolla retkellä tosi hyvää - bussi haki hostellilta ja toi sinne takasin. Opas selitti matkan aikana englanniksi ja saksaksi (oli kiva huomata, että tajusin ainakin jotain siitä saksankielisestäkin osuudesta). Paluumatkalla bussi pudotteli ihmisiä eri puolille. Yksi tyyppi jäi vielä puhumaan toisella siinä, kun se oli menossa ulos, ja opas vaan tuuppasi sen ulos (leikillisesti kyllä) ja huikkasi perään: "Thanks a lot, bye bye!" Mies jäi vaan hölmistyneenä sinne jalkakäytävälle ja koko bussi repesi aika pahasti. Muutenkin se opas oli hauska, se heitti koko ajan kaikkea läppää ja kertoili aikaisemmin sattuneista kommelluksista.
--

2.9.

Lentokoneessa. Eilisilta oli tosi kiva, käytiin vielä porukalla syömässä Caruso-ravintolassa. Söin pääruoaksi kanasalaatin (vasta kolmas kerta tällä reissulla) ja join jääteetä, jälkiruoaksi aivan ihanasti tarjoiltua kookospähkinäjäätelöä ja caffé latte. Ei edes ollut aivan hillittömän kallista. -- Palvelu oli hyvää, ja itse ravintolatila oli tosi viihtyisä ja hieno, semmonen vähän ylellisempi, viimeisen illan kunniaksi. --

Tykkäsin hirveästi siitä geysiristä ja Gullfossista, luonnonihmeet voittaa aina kaiken ihmisen rakentaman. En muutenkaan oo pitkään aikaan ollut ulkomailla muualla kun suurkaupungeissa, niin tää oli tosi hienoa. Myös Reykjavik kaupunkina oli tosi positiivinen yllätys: siellä on tosi vähän ihmisiä, mutta silti hirveästi kivoja kahviloita ja ravintoloita. Hintataso oli tietysti korkea. Myös museot oli kivoja, ja Reykjavikissa on kuulemma pitkin vuotta hirveä määrä erilaisia festivaaleja ja kulttuurin teemaviikkoja, joten jos joskus pääsen tonne takasin, ei tule mitään ongelmia tekemisen keksimisen kanssa. Valas- ja islanninhevosretketkin pitäisi joskus kokea.

-- Jonain päivänä jäi kirjoittaminen väliin, mutta silloin käytiin siis National Galleryssa katsomassa islantilaista taidetta. Siellä oli melkein pelkästään kuvataidetta, mikä oli tosi jees, ja tykkäsin niistä monista maalauksista tosi paljon. Sinne mennessä nähtiin kaupungintalo, joka oli sellasen upean järven rannalla. Itse talo ei ollut kauhean hieno, se oli sellaista uudempaa arkkitehtuuria, paljon valkoista ja lasia. --

Kansallisgallerian jälkeen mentiin Perlaniin (entinen vesitorni), jossa oli Saagamuseo. Se oli kiva, siellä oli audioguide, joka kuului hintaan, ja siinä siis kerrottiin niitä saagojen tarinoita. Rehellisesti sanoen en jaksanut oikein kuunnella, vaan keskityin ottamaan valokuvia. Näyttelyn pointtihan olivat ne saagahahmoja esittävät vahanuket. Ylhäällä oli näköalatasanne. Käytiin siellä myös buffetlounaalla.
--

Uusi näkökulma Viroon

Olimme tuossa elokuun alussa Keski-Virossa sukulaistemme mökillä. Tallinnassa olen käynyt niin monta kertaa, ettei se enää jaksa innostaa, mutta Viljandin maakunta oli jännittävä kokemus. Tämä "mökki", kahden talon pihapiiri, sijaitsee keskellä ei mitään. Lähimpään naapuriin ei oikeastaan ole kauhean pitkä matka, mutta näköyhteyttä ei ole. Lähin kauppa, erittäin pieni ja alkeellinen kyläpuoti, on suunnilleen kolmen kilometrin päässä.

Sukulaiseni ostivat tuon paikan hirveässä kunnossa aivan pilkkahintaan. Viron maaseutuhan on autioitunut kovaa vauhtia, kun ihmisiä on muuttanut työn perässä mm. Suomeen. Talon huono kunto ei ollut hirveä ongelma, sillä tämä tätini mies on puuseppä, ja myös tädilläni ovat tuon kaltaiset työt jo melko hyvin hallussa - korjaustyötä kyllä riittää.

Kylä, johon paikka kuuluu, on suuren Vörts-järven pohjoisrannalla. Uiminen jäi jotenkin väliin, mutta kävimme kyllä katsomassa rantaa, ja se oli aivan uskomaton - järvi jatkui silmänkantamattomiin, ja vedessä saattoi kävellä loputtoman pitkään jalat pohjassa. Levää ei näkynyt missään, vesi oli puhdasta ja lämmintä.

Kävelimme ja ajelimme autolla ympäriinsä, kävimme myös Viljandin kaupungissa, jossa on kuulemma parikymmentä tuhatta asukasta. Siellä oli varsin mukava tori, jolta löysin hameen. Lähtöpäivänä ajoimme myös sitä kautta, ja ostimme Suomeen hirveän määrän esimerkiksi jääteetä ja sieniä - ruoka ei maksanut siellä mitään verrattuna omaan hintatasoomme.

Suuri ongelma olivat hyttyset. Saan erittäin helposti pahat paukamat niiden puremista, ja käteni ja jalkani olivat aivan hirvittävän näköiset palatessamme Suomeen. Täällä ihmiset kyselivät, onko minulla jokin rokko.

Virossa on myös mielenkiintoinen eläimistö. Näimme valtavasti erilaisia perhosia. Haikaroita oli joka puolella, samoin sammakoita. Metsän reunassa vilahti peura, pihassa kävi kettu ja tien vierellä pellossa oli kai supikoira. Näimme myös kurkia ja närhiä. Kuulemma siellä on myös korppi, mutta se ei halunnut näyttäytyä.

Reissu oli tosi hauska, ja todellakin tarjosi aivan uuden näkökulman Viroon. Tallinna ja kylpyläkaupungit ovat kuitenkin ne, joissa suomalaiset yleensä käyvät, joten ne ovat myös ikään kuin ulkomaailmaa varten siistitty ikkuna Viroon. Oli kiva päästä katsomaan, miltä elämä muualla maassa näyttää.

Kanavia ja kahviloita Amsterdamissa

Hiukan myöhässä siis tätä kirjoittelen, mutta matkapäiväkirjan avulla koitan palauttaa asioita mieleeni.

27.7., erittäin aikaisin aamulla, otimme suunnaksi Helsiki-Vantaan kentän. Tunne on aina ihana, kun taksikuski kysyy, mennäänkö koti- vai ulkomaan terminaaliin, ja saamme vastata, että ulkomaan. Nythän se ei enää onnistu, kun kuulemma lentoyhtiö määrää nykyisin terminaalin. Joka tapauksessa kone nousi ilmaan kello 5:45, kentällä piti olla paljon aikaisemmin. Sinne tullessamme edes kaupat eivät vielä olleet auki. Kahvia sentään sai, ja croissantin. Kaksi päivää aiemmin lentokentällä olleesta tulipalostakaan ei enää näkynyt merkkejä, eikä tuohon aikaan ollut paljoakaan ihmisiä jonottamassa lähtöselvitysautomaateille. Saimme oman työntekijänkin neuvomaan niiden käytössä, kun aikaisemmin olemme kyseisen asian ihan tiskillä hoitaneet. Uusi, hyödyllinen taito taas opittu.












Lennon kesto oli 2½ tuntia, kelloa pääsi kääntämään tunnin verran eteenpäin. Lensimme KLM:llä, aina aiemmin on ollut Finnair. Oma kotimaisemme miellyttää siinä mielessä enemmän, että tuolta puuttuivat ne kivat taulut, joista saa seurata milloin mainoksia, milloin säätietoja ja lentokorkeutta, milloin kartalta matkan etenemistä. Finnairilla on myös parempi ruoka, ja varsinkin kahvitarjoilu. Olivat nuokin silti ihan okei, ei siinä mitään.

Amsterdamiin päästyämme istuimme ensin kahville syömään ja suunnittelemaan, mitä teemme. Heti lentokentällä ostimme jo I AMsterdam -kortit, sellaiset 72 tunnin, hinta 58 euroa. Siihen sisältyi vaikka mitä, mm. rajaton matkustusoikeus joukkoliikenteellä junia lukuunottamatta sekä ilmainen sisäänpääsy lähes kaikkiin museoihin. Lisäksi kortin hintaan kuuluu iso läjä etukuponkeja lukuisiin ravintoloihin ja kahviloihin sekä ilmainen kanavaristeily. Sillä saa myös parista kahvilasta ilmaisen kahvin tai teen, jostakin sai jonkun sämpyläjutun (se jäi hakematta) ja sitten eräästä hienosta tavaratalosta ilmaisen lahjan. Oletimme sen olevan jotain ihan pientä ja vaatimatonta, mutta saimmekin käteen erittäin kauniisti pakatun neljän suklaalevyn paketin. Jos siis kyseiseen kaupunkiin menette, kortti kannattaa ilman muuta. Niitä on myös 24 ja 48 tunnin versioina.

Hotelli löytyi hyvin, se oli suunnilleen 10-15 minuutin kävelymatkan päässä keskusrautatieasemalta, jolle juna meidät lentokentältä toi. Reittikin oli sopivan yksikertainen, vain sitä samaa katua eteenpäin ja aukion poikki ja edelleen samaa katua. Mahdotonta eksyä. Matka oli jopa laukkujen kanssa helppo kulkea.

Hotelli Ajax oli ihan positiivinen yllätys, ainakin siihen nähden, että tähtiä oli vain kaksi. Halvan kaavan mukaan oli siis matka tarkoitus tehdä. Huone oli aika pieni, mutta viihtyisä - ikkunasta näkyi pala kanavaa. Suurin miinus olivat heti katutasosta, ulko-ovelta lähtevät erittäin jyrkät ja kapeat portaat, hissejä ei tietenkään ollut. Muutenhan niitä kulki ongelmitta, tai ainakin minä, mutta lähtiessä oli aika hupaisaa raahata matkalaukkuja niitä alas. Ne eivät olleet siis mitkään parin rapun portaat, vaan ihan sinne toisessa kerroksessa olevaan respaan asti. Toiset samanlaiset piti vielä kivuta omaan huoneeseemme. Hintaan kuulunut aamiainen ei ollut mikään suuri ja mahtava, mutta ihan riittävä kumminkin, ja kaikki, mitä oli tarjolla, oli oikein herkullista.

Erityisen hyvää hotellissa, kuten oikeastaan koko kaupungissa, oli palvelu. Ihmiset respassa olivat aivan ylitsevuotavan ystävällisiä, positiivisessa mielessä siis. Mikään, mitä pyysimme, ei ollut ongelma, ja koko ajan tuntui olevan ihan aito ja oikea iloinen hymy kasvoilla. Aivan eri asenne kuin asiakaspalvelijoilla Suomessa. Nämä ihmiset tuntuivat todella nauttivan asiakkaiden kohtaamisesta. Miinuksena hotellista vielä sen verran, että kadulta kuului valtavasti meteliä. Huoneemme oli toisessa kerroksessa, ja heräsin yöllä monta kertaa liikenteen ääniin, mikä on stadilaistytölle aika hyvin. Paikallisilla raitiovaunuilla on ikävä tapa kilistää kelloa koko ajan, se häiritsi eniten.

Erityisesti hullaannuin paikallisiin kahviloihin. Melkein kaikissa niissä oli pöytiintarjoilu, ja työntekijöiden palvelutaidot olivat ehdottomasti parhaat, mitä olen ikinä missään nähnyt. Hinnat olivat myös huomattavan paljon Helsinkiä edullisemmat. Esimerkiksi paikallisten suuressa suosiossa olleen omenatortun (niitä oli vaikka minkä näköisiä aina kahvilasta riippuen, ne olivat niin isoja, että hyvä kun jaksoi syödä, ja niiden kanssa sai vaniljavaahtoa) ja ison capuccinon (ne olivat latten kokoisia ja tarjoiltiin kermavaahdon kera, oi miksi, miksi niitä ei saa Helsingistä?) sai helposti viidellä eurolla pöytään tuotuna.

Paikalliset torit olivat nekin jotain häkellyttävää. Melko läheltä hotelliamme löytyi Albert Cuiyp Market -niminen paikka, joka oli hillittömän suuri. Siellä myytiin vaatteita, kenkiä ja koruja, lihaa, hedelmiä ja marjoja sekä mitä satunnaisimpia asioita rock-levyistä ja kirjoista suurennuslaseihin ja ties mihin. Ostin sellaisen tavallisen mustan, pitkän hameen viidellä eurolla, ihanan kesämekon viidellätoista ja mitä söpöimmän hupparin (musta, punaisia kuvioita, jännä huppu) neljälläkympillä. Mekolla ei ole pituutta ihan kauheasti, joten ostinpa kumminkin ne elämäni ensimmäiset legginssit. Aikanani vannoin, etten ikinä pue moista vaatekappaletta päälleni, mutta nähtyäni erään upean laulajattaren tavan yhdistellä niitä vaatteisiin aloin pikkuhiljaa muuttaa mieltäni.

Toinenkin tori, Waterlooplein, oli lähellä hotelliamme. Sieltä löysin käsittämättömän kauniin talvitakin. Se on musta, pitkä villakangastakki, jossa on hillittömän pitkä huppu, sellainen, että sen voi kietoa kaulahuiviksi. Selässä on korsettityyliset leveät nauhat, joilla voi kiristää vyötäröä. Vaikuttaa lämpimältä, ja on kuulemma Hollannissa tehty, joten laatukin on toivottavasti hyvä. Sellaisesta goottivaatekojusta sen löysin, sinne sisään astuessa tuntui selvältä, etten pääse ulos ostamatta mitään. Onneksi ei tarvinnut maksaa takkia itse, vaikka ei se sinänsä edes ollut kallis. Odotan jo ihan innolla, että tulee talvi... Toinen syy sille on, että sorruin ostamaan toiset talvisaappaat - aivan ihanat, sellaiset harmaat tällä kertaa, eikä hintakaan ollut paha. Ne löytyivät kaupungin pääostoskadulta, joka oli seuraava samansuuntainen katu hotellikadustamme. Arvaahan sen, ettei sieltä ilman ostoskasseja päässyt pois.

Kaikki aika ei toki kulunut ostoksiin. Heti ensimmäisenä päivänä kävimme Van Goghin museossa, toisena paikallista kansallismuseota vastaavassa Rijksmuseumissa, jossa ihailimme mm. Rembrandtia. Pidin kovasti kummastakin. I AMsterdam -kortilla pääsimme kumpaankin sisään, ja kolmantena päivänä menimme sitten vielä Amsterdam Historisch Museumiin, joka siis esitteli kaupungin historiaa läpi vuosisatojen. Olimme ensin epävarmoja sinne menosta, mutta se kannatti ehdottomasti - näyttely oli monipuolinen ja selkeästi aikakausittain järjestetty, ja se tarjosi paloja historiasta niin maalauksina, veistoksina, pienoismalleina, muina esineinä, teksteinä kuin videopätkinäkin.

Kanavaristeilylläkin siis kävimme. Siellä oli selostukset monella kielellä, ja paattiin noustessa sai ostaa juomaa. Kesto oli sellainen sopiva, puolitoista tuntia. Oli hauskaa nähdä kaupunkia monipuolisemmin eikä pyöriä vain siellä ihan keskustassa.


Seikkailimme kyllä muutenkin keskustan ulkopuolella. Eräänä iltana ajoimme raitiovaunulla Jordaanin kaupunginosaan katsomaan erästä kirkkoa, ihmettelemään paikallista elämää ja syömään illallista. Löysimmekin aivan hurmaavan ravintolan, josta saimme hyvää, suhteellisen edullista ruokaa ja pääsimme aivan kanavan rannassa olevaan pöytään. Toisella kertaa ajoimme metrolla pari pysäkkiä ja menimme siellä kahvilaan. Ajatus oli ajaa metrolla kerran ihan periaatteessa - minulla kun on tapana tavallaan keräillä kokemuksia, kuten maita, pääkaupunkeja, metroja...

Neljäntenä matkapäivänä hyppäsimme junaan vajaaksi kolmeksi tunniksi ja matkustimme Brysseliin. Matka ei todellakaan ollut kallis, yhdeltä hengeltä meno-paluu alle 50 euroa, eikä paikkalippujakaan tarvinnut. Junassa ei ollu ravintolavaunua vaan sellainen kärry, josta myytiin syötävää. Se oli aika viehättävää, ja mieleen tuli koko ajan noita, joka työntää sitä tarjoilukärryä Tylypahkan pikajunassa. Päätös Brysseliin lähtemisestä tehtiin ihan ex tempore, ja olimme totta puhuen varsin pihalla noustessamme junasta paikallisella keskusrautatieasemalla. Onneksi kaikkialla oli erittäin hyvät opasteet turisteja varten. Heti asemalta ulos tullessa oli iso liuta kylttejä: aukio tuolla, kirkko täällä jne. Kävimme sitten päänähtävyydet, Manneken-Pisit ja sellaiset katsomassa.

Varsinainen kohde oli kuitenkin europarlamentti, jonne turisti-infossa ollut tyyppi meidät ihanan osaavasti neuvoi. Sinnekin mennessä pääsimme ajamaan metrolla. Itse parlamenttirakennusten alue on valtava, mutta sieltäkin löytyi sitten info, josta meidät ohjattiin oikealle sisäänkäynnille. Pääsimme kuuntelemaan puolen tunnin mittaista englanninkielistä esitystä EU:n toiminnasta. Opas oli todella hyvä, esitys oli erittäin selkeä ja mielenkiintoinen, ja yllätyksekseni ymmärsin käytännössä kaiken. Vaivaiset kaksi kertaa keskittyminen pääsi herpaantumaan, mutta muuten ei ollut mitään ongelmia... Mikä on minun englannin kuullunymmärtämiselläni uskomattoman hyvä suoritus. Kiitokset siis oppaalle, ja suosittelen kyseistä kierrosta, jos vähänkään politiikka kiinnostaa. Yleisö sai myös esittää kysymyksiä, ja sieltä löytyikin varsin aktiivista porukkaa. Ilahduin myös, kun huomasin tietäväni sentään joitakin perusasioita, eli kaikki kerrottu ei sentään ollut uutta.














Brysselissä söimme eräässä pikkukujalla olleessa ravintolassa, jossa tuntui olevan lähinnä paikallisia. Sitten sinne kuitenkin eksyi eräs ruotsalaisseurue. Emme ensin huomanneet heitä, mutta sitten, heidän tilatessaan ruokaa, kuulimme erittäin voimakkaalla eteläruotsalaisaksentilla sanan Fanta. Se riitti, katsoimme heti, että ahaa, kukaan muu kuin ruotsalainen ei sano sitä noin. Aika hyvin sinänsä, että yhdestä sanasta, joka vieläpä on ylikansallinen tuotemerkki, tunnistaa. Muuten ravintolat vaikuttivat olevan Brysselissä kalliita, mutta tästä saimme edullisesti käsittämättömän kokoiset pasta-annokset, ja palvelu oli sielläkin hyvää. Siihen ulos, missä mekin istuimme, tuli myös kaksi romania, isä ja poika ilmeisesti, soittamaan. Lopuksi poika kiersi purkin kanssa pyytämässä rahaa palkaksi. Me olimme ainoat, jotka annoimme jotain. Joskus Suomessakin heitän lantin katumuusikoille, jos he soittavat hyvin ja miellyttävää musiikkia. Tuolloin, aterian yhteydessä, musiikki oli oikein mukava viihdyke, ja he todella osasivat soittaa.

Amsterdamilaisesta ruokakulttuurista sen verran, että pannukakkuja kannattaa ehdottomasti käydä syömässä. Ne ovat siellä suuressa suosiossa, eikä ole vaikeaa löytää ihan pannukakkuravintolaa. Niitä saa mitä erilaisimpina versioina, sekä makeina että suolaisina. Itse kokeilin omena- ja juustopannukakkuja, olivat aivan ihania ja yllättävän täyttäviä - siinäpä hyvä lounasvaihtoehto.

Tekemistäni ostoksista vielä... Hema-tavaratalot ovat vähän niin kuin meidän Anttilamme. Edullisesti ihan hyvää tavaraa, sieltä ostimme sitten kotiin jotain kivaa pientä. Viimeisenä päivänä palloilimme vielä kaupungilla joitakin tunteja, sillä lentomme lähti vasta yhdeksän maissa. Löysin rautatieaseman läheltä kummallisen pikkukaupan. Kummallinen se oli sen vuoksi, että siellä myytiin kaikista vaatteista vain yksittäiskappaleita. Pankkitilini kiittää, sillä siellä olisi ollut aivan liian paljon aivan liian ihania vaatteita, mutta löysin vain yhden sopivan... Sellaisen mustan, poimutetun hameen, jossa on ensin se peruskerros kangasta ja päällä kaksi kerrosta pitsiä. En malta odottaa, että pääsen pukemaan sen kouluun... Kyllä, olen toisinaan näin pinnallinen...

Lentomatkan lopussa oli pieni ylimääräinen jännityselementti. Laskeutuessamme olimme jo melkein maassa, kun kapteeni käänsikin koneen takaisin ilmaan. Hetken päästä tuli tieto, että lähestymiskorkeus oli ollut liian korkea. Mitään vaaratilannetta ei siis ilmeisesti ollut, kapteeni vain halusi ottaa varman päälle. Hyvä niin. Saimme ylimääräisen lenkin öisen Helsingin yllä, oli tosi kaunista, kun tähän aikaan vuodesta on jo oikeasti pimeää ja näimme kaikki kaupungin valot. Myös auringonlasku lentokoneesta nähtynä oli uskomaton kokemus.
Kaikki hollantilaiset tuntuivat olevan hirmu iloisia ja ystävällisiä. Lentokapteeni ei tehnyt poikkeusta, hän kuulosti lennon aikaisissa kuulutuksissaan hymyilevältä ja hilpeältä. Sitten sen epäonnistuneen laskeutumisyrityksen jälkeen sävy oli paljon vakavampi, oli varmasti hänelle hieman noloa. Itse en kärsi lentopelosta, mutta jotkut koneessa vaikuttivat ensin hieman hätääntyneiltä tilanteesta. Mitään paniikkia ei kuitenkaan syntynyt, kun tilannetiedot tulivat niin nopeasti.


Kaiken kaikkiaan matka oli jälleen erittäin positiivinen ja antoisa kokemus. Amsterdamista jäivät mieleen kanavat, puut ja polkupyörät, autojen vähäisyys ja ratikat, paras näkemäni kahvilakulttuuri sekä torit. Jos haluatte nähdä kauniin ja sympaattisen eurooppalaisen suurkaupungin, suunnatkaa ehdottomasti sinne.

Meijeri tarjoaa musikaalista ilonpitoa

Sääksmäen Voipaalan taidekeskuksen tallipihassa tämän kesän pyörivä Meijeri-näytelmä on pieneen budjettiinsa nähden häkellyttävän hyvä ja ammattitaitoinen kokonaisuus.

Meijeri maalaa kuvan vuoden 1926 Huhtajärven maalaistalossa syttyvästä taistelusta kylään aiottua meijeriä vastaan. Talon piiat ja rengit eivät halua vaihtaa oikeaa, aitoa lehmänmaitoa meijeristä tuotavaan "kurnaaliin". Viha tätä ulkomailta tullutta kauheutta kohtaan on niin suuri, että kihlatkin ovat vähällä jäädä vaihtamatta.

Näytelmä on kepeä ja humoristinen. Näyttelijät ovat ammattitaitoisen oloisia, vaikka ilmeisesti ainakin osa on ihan harrastelijoita. Laulutaito on kaikilla kohdallaan, ja musiikkia kuullaankin paljon. Kappaleet on valittu kohtuullisen onnistuneesti, mutta välillä juoni pysähtyy polkemaan paikallaan laulun alkaessa. Taustalla soittaa myös taitava bändi, ja äänentoistokin on kunnossa.

Näyttämö on hyvin tehty. Se muuntuu nopeasti eri kohtauksiin ilman, että juonen seuraaminen häiriintyy. Erityiskiitos kuuluu puvustajalle, sillä vaatteet näyttävät aidolta 1920-luvulta. Piikojen näyttelijät myös kantavat asunsa kauniin luontevasti. Suurin miinus on näyttämön ja katsomon sijoittaminen. Ilta-aurinko paistaa esityksen ensimmäisen puoliskon kiusallisesti katsojien silmiin suoraan lavasteiden takaa. Vaikka se laskeekin linnavuoren taa nopeasti, ehtii hikoilusta ja häikäistymisestä saada tarpeekseen.

Paikallisessa sanomalehdessä haettiin kuulemma keväällä viihdyttäjiä väliajoille. Tällä kertaa paikalla oli drag-koomikko "Maila Palikka", joka sai yleisön nauramaan kovastikin. Tunnelma oli varsin vapautunut, ja tuppautuipa Maila esitykseenkin mukaan saaden poistuessaan valtavat aplodit.

Laputa - Linna taivaalla tarjoaa mahtavan lentoelämyksen

Cinema Mondo tekee arvokasta työtä tuodessaan Studio Ghiblin elokuvia Suomeen. Sääli, että Laputa - Linna taivaalla poistui keväällä Finnkinon tarjonnasta niin nopeasti. Nyt onneksi Kino Engel otti sen viikoksi esitettäväkseen. Suuri yleisö ei näköjään elokuvaa - tai teatteria - ole kuitenkaan huomioinut, meitä oli salissa vain seitsemän ihmistä.

Laputa on - monien muiden Miyazakin elokuvien tapaan - seikkailukertomus. Päähenkilö, Sheeta, edustaa ohjaajalle tyypillistä naiskuvaa: rohkea nuori nainen, joka on toimissaan vähintään yhtä jalo, uljas ja oma-aloitteinen kuin elokuvan miehetkin. Myös ulkonäkö sopii osaksi Miyazakin sankarittarien jatkumoa.

Tarina alkaa, kun Sheetaa kuljettaneeseen ilmalaivaan hyökätään ja tyttö putoaa yli laidan koettaessaan pelastaa sukukalleutena hänelle päätyneen kiven. Hän ei tiedä kiven maagisista voimista, mutta säilyy niiden ansiosta hengissä valtavasta pudotuksesta. Maan kamaralla hänet ottaa vastaan poika, ja nuoret tietysti ystävystyvät, vähitellen rakastuvatkin. Tästä lähtee huima juoni, joka sisältää monia varsin fantasianomaisia elementtejä. Sheetan ja tämän suvun tausta paljastuu, kiven hurjat taikavoimat koetaan moneen kertaan, hallitus ja armeija sotkeutuvat mukaan kamppailuun Laputan herruudesta ja ystävyys ilmarosvojen kanssa muodostuu yllättävällä tavalla.
Juoni on varsin toimiva - se etenee tasaisesti, eikä jää ainakaan pitkiksi ajoiksi junnaamaan paikallaan. Tarina ei ole yhtä monimutkainen kuin esimerkiksi Liikkuvassa linnassa, kärryillä on helppo pysyä. Tapahtumat eivät kuitenkaan ole ennalta arvattavia, ja elokuva jättää tunteen, että toinen katsomiskerta avaisi sen maailmaa lisää. Pitääpä harkita DVD:n ostamista.

Mieleenpainuvinta Laputassa ovat lentämiskohtaukset, joista Miyazaki on kuuluisa. Ilmalaivat sekä muut lentokulkupelit ovat ahkerassa käytössä, ja maisemat käsittämättömän huikeita. Vatsan pohjaa kutittaa, tuntuu todella, kuin itse liitelisi meren yllä tavoittelemassa taivaalla lentävää linnaa. Myös muu ympäristö on taiteiltu upeaksi, erityisesti rakennukset ja kasvillisuus ovat jännittäviä. Laputan linna on oikea taidonnäyte syvälle ulottuvine puunjuurineen.

Laputa sijoittuu omalla mittapuullani puolivälin ja kärjen väliin Miyazakin töissä. Totoron suloisuutta se ei tavoita, ei myöskään Liikkuvan linnan juonen kulkua. Silti sadunomaisuus on kohdallaan - fantasiannälän tyydyttäjäksi elokuvasta aivan varmasti on. Tarina on toimivampi kuin vaikkapa Porco Rossossa, Kikin lähettipalvelussa ja Nausicaässa. Päähenkilökaksikko ei sinänsä ole kummoinen, mutta sivuhenkilöt ovat mielenkiintoisia: ilmarosvoperhe vaikuttaa varsin lämminhenkiseltä porukalta kaiken ahneutensa alla. Myös robotit olivat sympaattisia.

Tarinan opetus tuntuu olevan, että ihmisten on elettävä maan pinnalla, pilvilinnojen rakentelusta ei ole hyötyä. Laputa kauniine musiikkeineen tarjoaa kuitenkin upean, eskapistisen lentomatkan arjen harmauden yläpuolelle.