Uusi näkökulma Viroon

Olimme tuossa elokuun alussa Keski-Virossa sukulaistemme mökillä. Tallinnassa olen käynyt niin monta kertaa, ettei se enää jaksa innostaa, mutta Viljandin maakunta oli jännittävä kokemus. Tämä "mökki", kahden talon pihapiiri, sijaitsee keskellä ei mitään. Lähimpään naapuriin ei oikeastaan ole kauhean pitkä matka, mutta näköyhteyttä ei ole. Lähin kauppa, erittäin pieni ja alkeellinen kyläpuoti, on suunnilleen kolmen kilometrin päässä.

Sukulaiseni ostivat tuon paikan hirveässä kunnossa aivan pilkkahintaan. Viron maaseutuhan on autioitunut kovaa vauhtia, kun ihmisiä on muuttanut työn perässä mm. Suomeen. Talon huono kunto ei ollut hirveä ongelma, sillä tämä tätini mies on puuseppä, ja myös tädilläni ovat tuon kaltaiset työt jo melko hyvin hallussa - korjaustyötä kyllä riittää.

Kylä, johon paikka kuuluu, on suuren Vörts-järven pohjoisrannalla. Uiminen jäi jotenkin väliin, mutta kävimme kyllä katsomassa rantaa, ja se oli aivan uskomaton - järvi jatkui silmänkantamattomiin, ja vedessä saattoi kävellä loputtoman pitkään jalat pohjassa. Levää ei näkynyt missään, vesi oli puhdasta ja lämmintä.

Kävelimme ja ajelimme autolla ympäriinsä, kävimme myös Viljandin kaupungissa, jossa on kuulemma parikymmentä tuhatta asukasta. Siellä oli varsin mukava tori, jolta löysin hameen. Lähtöpäivänä ajoimme myös sitä kautta, ja ostimme Suomeen hirveän määrän esimerkiksi jääteetä ja sieniä - ruoka ei maksanut siellä mitään verrattuna omaan hintatasoomme.

Suuri ongelma olivat hyttyset. Saan erittäin helposti pahat paukamat niiden puremista, ja käteni ja jalkani olivat aivan hirvittävän näköiset palatessamme Suomeen. Täällä ihmiset kyselivät, onko minulla jokin rokko.

Virossa on myös mielenkiintoinen eläimistö. Näimme valtavasti erilaisia perhosia. Haikaroita oli joka puolella, samoin sammakoita. Metsän reunassa vilahti peura, pihassa kävi kettu ja tien vierellä pellossa oli kai supikoira. Näimme myös kurkia ja närhiä. Kuulemma siellä on myös korppi, mutta se ei halunnut näyttäytyä.

Reissu oli tosi hauska, ja todellakin tarjosi aivan uuden näkökulman Viroon. Tallinna ja kylpyläkaupungit ovat kuitenkin ne, joissa suomalaiset yleensä käyvät, joten ne ovat myös ikään kuin ulkomaailmaa varten siistitty ikkuna Viroon. Oli kiva päästä katsomaan, miltä elämä muualla maassa näyttää.

Kanavia ja kahviloita Amsterdamissa

Hiukan myöhässä siis tätä kirjoittelen, mutta matkapäiväkirjan avulla koitan palauttaa asioita mieleeni.

27.7., erittäin aikaisin aamulla, otimme suunnaksi Helsiki-Vantaan kentän. Tunne on aina ihana, kun taksikuski kysyy, mennäänkö koti- vai ulkomaan terminaaliin, ja saamme vastata, että ulkomaan. Nythän se ei enää onnistu, kun kuulemma lentoyhtiö määrää nykyisin terminaalin. Joka tapauksessa kone nousi ilmaan kello 5:45, kentällä piti olla paljon aikaisemmin. Sinne tullessamme edes kaupat eivät vielä olleet auki. Kahvia sentään sai, ja croissantin. Kaksi päivää aiemmin lentokentällä olleesta tulipalostakaan ei enää näkynyt merkkejä, eikä tuohon aikaan ollut paljoakaan ihmisiä jonottamassa lähtöselvitysautomaateille. Saimme oman työntekijänkin neuvomaan niiden käytössä, kun aikaisemmin olemme kyseisen asian ihan tiskillä hoitaneet. Uusi, hyödyllinen taito taas opittu.












Lennon kesto oli 2½ tuntia, kelloa pääsi kääntämään tunnin verran eteenpäin. Lensimme KLM:llä, aina aiemmin on ollut Finnair. Oma kotimaisemme miellyttää siinä mielessä enemmän, että tuolta puuttuivat ne kivat taulut, joista saa seurata milloin mainoksia, milloin säätietoja ja lentokorkeutta, milloin kartalta matkan etenemistä. Finnairilla on myös parempi ruoka, ja varsinkin kahvitarjoilu. Olivat nuokin silti ihan okei, ei siinä mitään.

Amsterdamiin päästyämme istuimme ensin kahville syömään ja suunnittelemaan, mitä teemme. Heti lentokentällä ostimme jo I AMsterdam -kortit, sellaiset 72 tunnin, hinta 58 euroa. Siihen sisältyi vaikka mitä, mm. rajaton matkustusoikeus joukkoliikenteellä junia lukuunottamatta sekä ilmainen sisäänpääsy lähes kaikkiin museoihin. Lisäksi kortin hintaan kuuluu iso läjä etukuponkeja lukuisiin ravintoloihin ja kahviloihin sekä ilmainen kanavaristeily. Sillä saa myös parista kahvilasta ilmaisen kahvin tai teen, jostakin sai jonkun sämpyläjutun (se jäi hakematta) ja sitten eräästä hienosta tavaratalosta ilmaisen lahjan. Oletimme sen olevan jotain ihan pientä ja vaatimatonta, mutta saimmekin käteen erittäin kauniisti pakatun neljän suklaalevyn paketin. Jos siis kyseiseen kaupunkiin menette, kortti kannattaa ilman muuta. Niitä on myös 24 ja 48 tunnin versioina.

Hotelli löytyi hyvin, se oli suunnilleen 10-15 minuutin kävelymatkan päässä keskusrautatieasemalta, jolle juna meidät lentokentältä toi. Reittikin oli sopivan yksikertainen, vain sitä samaa katua eteenpäin ja aukion poikki ja edelleen samaa katua. Mahdotonta eksyä. Matka oli jopa laukkujen kanssa helppo kulkea.

Hotelli Ajax oli ihan positiivinen yllätys, ainakin siihen nähden, että tähtiä oli vain kaksi. Halvan kaavan mukaan oli siis matka tarkoitus tehdä. Huone oli aika pieni, mutta viihtyisä - ikkunasta näkyi pala kanavaa. Suurin miinus olivat heti katutasosta, ulko-ovelta lähtevät erittäin jyrkät ja kapeat portaat, hissejä ei tietenkään ollut. Muutenhan niitä kulki ongelmitta, tai ainakin minä, mutta lähtiessä oli aika hupaisaa raahata matkalaukkuja niitä alas. Ne eivät olleet siis mitkään parin rapun portaat, vaan ihan sinne toisessa kerroksessa olevaan respaan asti. Toiset samanlaiset piti vielä kivuta omaan huoneeseemme. Hintaan kuulunut aamiainen ei ollut mikään suuri ja mahtava, mutta ihan riittävä kumminkin, ja kaikki, mitä oli tarjolla, oli oikein herkullista.

Erityisen hyvää hotellissa, kuten oikeastaan koko kaupungissa, oli palvelu. Ihmiset respassa olivat aivan ylitsevuotavan ystävällisiä, positiivisessa mielessä siis. Mikään, mitä pyysimme, ei ollut ongelma, ja koko ajan tuntui olevan ihan aito ja oikea iloinen hymy kasvoilla. Aivan eri asenne kuin asiakaspalvelijoilla Suomessa. Nämä ihmiset tuntuivat todella nauttivan asiakkaiden kohtaamisesta. Miinuksena hotellista vielä sen verran, että kadulta kuului valtavasti meteliä. Huoneemme oli toisessa kerroksessa, ja heräsin yöllä monta kertaa liikenteen ääniin, mikä on stadilaistytölle aika hyvin. Paikallisilla raitiovaunuilla on ikävä tapa kilistää kelloa koko ajan, se häiritsi eniten.

Erityisesti hullaannuin paikallisiin kahviloihin. Melkein kaikissa niissä oli pöytiintarjoilu, ja työntekijöiden palvelutaidot olivat ehdottomasti parhaat, mitä olen ikinä missään nähnyt. Hinnat olivat myös huomattavan paljon Helsinkiä edullisemmat. Esimerkiksi paikallisten suuressa suosiossa olleen omenatortun (niitä oli vaikka minkä näköisiä aina kahvilasta riippuen, ne olivat niin isoja, että hyvä kun jaksoi syödä, ja niiden kanssa sai vaniljavaahtoa) ja ison capuccinon (ne olivat latten kokoisia ja tarjoiltiin kermavaahdon kera, oi miksi, miksi niitä ei saa Helsingistä?) sai helposti viidellä eurolla pöytään tuotuna.

Paikalliset torit olivat nekin jotain häkellyttävää. Melko läheltä hotelliamme löytyi Albert Cuiyp Market -niminen paikka, joka oli hillittömän suuri. Siellä myytiin vaatteita, kenkiä ja koruja, lihaa, hedelmiä ja marjoja sekä mitä satunnaisimpia asioita rock-levyistä ja kirjoista suurennuslaseihin ja ties mihin. Ostin sellaisen tavallisen mustan, pitkän hameen viidellä eurolla, ihanan kesämekon viidellätoista ja mitä söpöimmän hupparin (musta, punaisia kuvioita, jännä huppu) neljälläkympillä. Mekolla ei ole pituutta ihan kauheasti, joten ostinpa kumminkin ne elämäni ensimmäiset legginssit. Aikanani vannoin, etten ikinä pue moista vaatekappaletta päälleni, mutta nähtyäni erään upean laulajattaren tavan yhdistellä niitä vaatteisiin aloin pikkuhiljaa muuttaa mieltäni.

Toinenkin tori, Waterlooplein, oli lähellä hotelliamme. Sieltä löysin käsittämättömän kauniin talvitakin. Se on musta, pitkä villakangastakki, jossa on hillittömän pitkä huppu, sellainen, että sen voi kietoa kaulahuiviksi. Selässä on korsettityyliset leveät nauhat, joilla voi kiristää vyötäröä. Vaikuttaa lämpimältä, ja on kuulemma Hollannissa tehty, joten laatukin on toivottavasti hyvä. Sellaisesta goottivaatekojusta sen löysin, sinne sisään astuessa tuntui selvältä, etten pääse ulos ostamatta mitään. Onneksi ei tarvinnut maksaa takkia itse, vaikka ei se sinänsä edes ollut kallis. Odotan jo ihan innolla, että tulee talvi... Toinen syy sille on, että sorruin ostamaan toiset talvisaappaat - aivan ihanat, sellaiset harmaat tällä kertaa, eikä hintakaan ollut paha. Ne löytyivät kaupungin pääostoskadulta, joka oli seuraava samansuuntainen katu hotellikadustamme. Arvaahan sen, ettei sieltä ilman ostoskasseja päässyt pois.

Kaikki aika ei toki kulunut ostoksiin. Heti ensimmäisenä päivänä kävimme Van Goghin museossa, toisena paikallista kansallismuseota vastaavassa Rijksmuseumissa, jossa ihailimme mm. Rembrandtia. Pidin kovasti kummastakin. I AMsterdam -kortilla pääsimme kumpaankin sisään, ja kolmantena päivänä menimme sitten vielä Amsterdam Historisch Museumiin, joka siis esitteli kaupungin historiaa läpi vuosisatojen. Olimme ensin epävarmoja sinne menosta, mutta se kannatti ehdottomasti - näyttely oli monipuolinen ja selkeästi aikakausittain järjestetty, ja se tarjosi paloja historiasta niin maalauksina, veistoksina, pienoismalleina, muina esineinä, teksteinä kuin videopätkinäkin.

Kanavaristeilylläkin siis kävimme. Siellä oli selostukset monella kielellä, ja paattiin noustessa sai ostaa juomaa. Kesto oli sellainen sopiva, puolitoista tuntia. Oli hauskaa nähdä kaupunkia monipuolisemmin eikä pyöriä vain siellä ihan keskustassa.


Seikkailimme kyllä muutenkin keskustan ulkopuolella. Eräänä iltana ajoimme raitiovaunulla Jordaanin kaupunginosaan katsomaan erästä kirkkoa, ihmettelemään paikallista elämää ja syömään illallista. Löysimmekin aivan hurmaavan ravintolan, josta saimme hyvää, suhteellisen edullista ruokaa ja pääsimme aivan kanavan rannassa olevaan pöytään. Toisella kertaa ajoimme metrolla pari pysäkkiä ja menimme siellä kahvilaan. Ajatus oli ajaa metrolla kerran ihan periaatteessa - minulla kun on tapana tavallaan keräillä kokemuksia, kuten maita, pääkaupunkeja, metroja...

Neljäntenä matkapäivänä hyppäsimme junaan vajaaksi kolmeksi tunniksi ja matkustimme Brysseliin. Matka ei todellakaan ollut kallis, yhdeltä hengeltä meno-paluu alle 50 euroa, eikä paikkalippujakaan tarvinnut. Junassa ei ollu ravintolavaunua vaan sellainen kärry, josta myytiin syötävää. Se oli aika viehättävää, ja mieleen tuli koko ajan noita, joka työntää sitä tarjoilukärryä Tylypahkan pikajunassa. Päätös Brysseliin lähtemisestä tehtiin ihan ex tempore, ja olimme totta puhuen varsin pihalla noustessamme junasta paikallisella keskusrautatieasemalla. Onneksi kaikkialla oli erittäin hyvät opasteet turisteja varten. Heti asemalta ulos tullessa oli iso liuta kylttejä: aukio tuolla, kirkko täällä jne. Kävimme sitten päänähtävyydet, Manneken-Pisit ja sellaiset katsomassa.

Varsinainen kohde oli kuitenkin europarlamentti, jonne turisti-infossa ollut tyyppi meidät ihanan osaavasti neuvoi. Sinnekin mennessä pääsimme ajamaan metrolla. Itse parlamenttirakennusten alue on valtava, mutta sieltäkin löytyi sitten info, josta meidät ohjattiin oikealle sisäänkäynnille. Pääsimme kuuntelemaan puolen tunnin mittaista englanninkielistä esitystä EU:n toiminnasta. Opas oli todella hyvä, esitys oli erittäin selkeä ja mielenkiintoinen, ja yllätyksekseni ymmärsin käytännössä kaiken. Vaivaiset kaksi kertaa keskittyminen pääsi herpaantumaan, mutta muuten ei ollut mitään ongelmia... Mikä on minun englannin kuullunymmärtämiselläni uskomattoman hyvä suoritus. Kiitokset siis oppaalle, ja suosittelen kyseistä kierrosta, jos vähänkään politiikka kiinnostaa. Yleisö sai myös esittää kysymyksiä, ja sieltä löytyikin varsin aktiivista porukkaa. Ilahduin myös, kun huomasin tietäväni sentään joitakin perusasioita, eli kaikki kerrottu ei sentään ollut uutta.














Brysselissä söimme eräässä pikkukujalla olleessa ravintolassa, jossa tuntui olevan lähinnä paikallisia. Sitten sinne kuitenkin eksyi eräs ruotsalaisseurue. Emme ensin huomanneet heitä, mutta sitten, heidän tilatessaan ruokaa, kuulimme erittäin voimakkaalla eteläruotsalaisaksentilla sanan Fanta. Se riitti, katsoimme heti, että ahaa, kukaan muu kuin ruotsalainen ei sano sitä noin. Aika hyvin sinänsä, että yhdestä sanasta, joka vieläpä on ylikansallinen tuotemerkki, tunnistaa. Muuten ravintolat vaikuttivat olevan Brysselissä kalliita, mutta tästä saimme edullisesti käsittämättömän kokoiset pasta-annokset, ja palvelu oli sielläkin hyvää. Siihen ulos, missä mekin istuimme, tuli myös kaksi romania, isä ja poika ilmeisesti, soittamaan. Lopuksi poika kiersi purkin kanssa pyytämässä rahaa palkaksi. Me olimme ainoat, jotka annoimme jotain. Joskus Suomessakin heitän lantin katumuusikoille, jos he soittavat hyvin ja miellyttävää musiikkia. Tuolloin, aterian yhteydessä, musiikki oli oikein mukava viihdyke, ja he todella osasivat soittaa.

Amsterdamilaisesta ruokakulttuurista sen verran, että pannukakkuja kannattaa ehdottomasti käydä syömässä. Ne ovat siellä suuressa suosiossa, eikä ole vaikeaa löytää ihan pannukakkuravintolaa. Niitä saa mitä erilaisimpina versioina, sekä makeina että suolaisina. Itse kokeilin omena- ja juustopannukakkuja, olivat aivan ihania ja yllättävän täyttäviä - siinäpä hyvä lounasvaihtoehto.

Tekemistäni ostoksista vielä... Hema-tavaratalot ovat vähän niin kuin meidän Anttilamme. Edullisesti ihan hyvää tavaraa, sieltä ostimme sitten kotiin jotain kivaa pientä. Viimeisenä päivänä palloilimme vielä kaupungilla joitakin tunteja, sillä lentomme lähti vasta yhdeksän maissa. Löysin rautatieaseman läheltä kummallisen pikkukaupan. Kummallinen se oli sen vuoksi, että siellä myytiin kaikista vaatteista vain yksittäiskappaleita. Pankkitilini kiittää, sillä siellä olisi ollut aivan liian paljon aivan liian ihania vaatteita, mutta löysin vain yhden sopivan... Sellaisen mustan, poimutetun hameen, jossa on ensin se peruskerros kangasta ja päällä kaksi kerrosta pitsiä. En malta odottaa, että pääsen pukemaan sen kouluun... Kyllä, olen toisinaan näin pinnallinen...

Lentomatkan lopussa oli pieni ylimääräinen jännityselementti. Laskeutuessamme olimme jo melkein maassa, kun kapteeni käänsikin koneen takaisin ilmaan. Hetken päästä tuli tieto, että lähestymiskorkeus oli ollut liian korkea. Mitään vaaratilannetta ei siis ilmeisesti ollut, kapteeni vain halusi ottaa varman päälle. Hyvä niin. Saimme ylimääräisen lenkin öisen Helsingin yllä, oli tosi kaunista, kun tähän aikaan vuodesta on jo oikeasti pimeää ja näimme kaikki kaupungin valot. Myös auringonlasku lentokoneesta nähtynä oli uskomaton kokemus.
Kaikki hollantilaiset tuntuivat olevan hirmu iloisia ja ystävällisiä. Lentokapteeni ei tehnyt poikkeusta, hän kuulosti lennon aikaisissa kuulutuksissaan hymyilevältä ja hilpeältä. Sitten sen epäonnistuneen laskeutumisyrityksen jälkeen sävy oli paljon vakavampi, oli varmasti hänelle hieman noloa. Itse en kärsi lentopelosta, mutta jotkut koneessa vaikuttivat ensin hieman hätääntyneiltä tilanteesta. Mitään paniikkia ei kuitenkaan syntynyt, kun tilannetiedot tulivat niin nopeasti.


Kaiken kaikkiaan matka oli jälleen erittäin positiivinen ja antoisa kokemus. Amsterdamista jäivät mieleen kanavat, puut ja polkupyörät, autojen vähäisyys ja ratikat, paras näkemäni kahvilakulttuuri sekä torit. Jos haluatte nähdä kauniin ja sympaattisen eurooppalaisen suurkaupungin, suunnatkaa ehdottomasti sinne.