TeaKin Ilias herättää ihmetystä. Miksi yli 2000 vuotta vanhaa tarinaa on lähdetty kertomaan ihan sellaisenaan, tuomatta sitä mitenkään nykypäivään? Miksi on tehty näytelmäksi teos, josta tekijöillä ei tunnu olevan mitään sanottavaa? Tai jos on, se on piilotettu turhan taitavasti.
Aleksis Meaneyn ohjaamassa näytelmässä on niin paljon henkilöitä, että pohjateosta tuntemattoman on varmasti vaikea seurata juonta. Asiaa ei ainakaan helpota se, että osa näyttelijöistä tekee kaksois- tai jopa kolmoisrooleja. On yllättävää, että tarinaa on lähdetty viemään moisessa mittakaavassa läpi: kesto yli kaksi ja puoli tuntia, kaksi väliaikaa.
Iliaassa on tehty rohkeita ratkaisuja, joiden toimivuudesta voi olla montaa mieltä. Aluksi yleisöä seisotetaan, sitten muka kuljetetaan paikasta toiseen. Kaikkia vähemmän maskuliinisia miehiä, esimerkiksi Odysseuksen pelkuripoikaa, esittää nainen, miehisiä naisia kuten Hera-jumalatarta taas mies. Tähän ei tunnu sisältyvän mitään sen syvällisempää.
Näyttelijät eivät loista. Ovathan he nuoria, mutta on TeaKissa parempiakin nähty. Tunteet ovat pakotettuja, uskaliata rooleihin heittäytymisiä ei nähdä. Pienelle näyttämölle sopisi vähäeleinen näytteleminen, mutta siihen kykenemättömät näyttelijät turvautuvat ylinäyttelemiseen ja hirveään koheltamiseen. Pienellä tuskaisella ilmeellä voi olla tehokaampi vaikutus kuin turhalla huutamisella.
Kummallisin kaikista on käsikirjoitus. Tapahtumia katsellaan Odysseuksen pojan Telemakhoksen näkökulmasta. Hän haluaa selvittää isänsä kohtalon ja lähtee etsimään tietoja. Tarinaa ei kuitenkaan kerrota loppuun: lopussa käsikirjoittaja on unohtanut alun. Suuri loppukohtaus keskittyy Hektorin ja Akhilleuksen välienselvittelyyn, Odysseusta perheineen ei muista kukaan.
Jotakin hyvää Iliaassa sentään on. Akhilleuksen ja Hektorin kamppailu on komeaa katsottavaa, tosin sen verran irrallinen tapahtuma, että herää kysymys, onko se tungettu mukaan vain siksi, että porukasta löytyy taistelulajeja hallitsevia näyttelijöitä.
Vaikka näyttelijät eivät ole parhaasta päästä, on valaistuksen ja musiikin suhteen onnistuttu, ja näyttelijät ovat myös opetelleet näyttelemään niiden kanssa yhteen. Tekniset temput ovat ehdottomasti Iliaan parasta antia.
lauantai 26. joulukuuta 2009
perjantai 25. joulukuuta 2009
Haarautuvan rakkauden talo
Mika Kaurismäen Haarautuvan rakkauden talo on yllättävän ovela elokuva – ehkä liiankin. Juhani ja Tuula ovat eroamassa oleva pariskunta, joka jää toistaiseksi asumaan saman katon alle. Yhteisissä säännöissä sovitaan mm. tilojen ja laskujen jakamisesta sekä siitä, ettei uusia kumppaneita tuoda kotiin. Sääntöjen rikkominen alkaa kuitenkin samantien.
Elokuvan sivujuonet toimivat todennäköisesti Petri Karran romaanissa paremmin. On puolisoiden ystävien välistä suhdetta, rakastajien välistä suhdetta, Juhanin veli ja Tuulan äiti, jotka ovat sotkeutuneet hämärähommiin, näiden perässä roikkuva toisiinsa rakastunut poliisipartio ja niin edelleen. Rakkaus todella haarautuu, mutta niin haarautuu elokuvan juonikin, välillä häiritsevän paljon. Jos jotakin olisi karsittu pois, olisi keskeisempiä sivuhenkilöitä voinut syventää. Pääosanäyttelijät Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman onnistuvat kuitenkin aivan erinomaisesti kuvaamaan avioeron aiheuttaman pahoinvoinnin ja siitä helposti seuraavat ylireaktiot.
Haarautuvan rakkauden talo on jollakin tavoin hyvin suomalainen: se on valtavan hauska, mutta silti kaiken alla on aina havaittavissa synkkä, melankolinen pohjavire. Loistavan komedialliset kohtaukset eivät pilaa vakavien teemojen käsittelyä, vaan ne kulkevat käsi kädessä sopivassa tasapainossa.
Elokuvan sivujuonet toimivat todennäköisesti Petri Karran romaanissa paremmin. On puolisoiden ystävien välistä suhdetta, rakastajien välistä suhdetta, Juhanin veli ja Tuulan äiti, jotka ovat sotkeutuneet hämärähommiin, näiden perässä roikkuva toisiinsa rakastunut poliisipartio ja niin edelleen. Rakkaus todella haarautuu, mutta niin haarautuu elokuvan juonikin, välillä häiritsevän paljon. Jos jotakin olisi karsittu pois, olisi keskeisempiä sivuhenkilöitä voinut syventää. Pääosanäyttelijät Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman onnistuvat kuitenkin aivan erinomaisesti kuvaamaan avioeron aiheuttaman pahoinvoinnin ja siitä helposti seuraavat ylireaktiot.
Haarautuvan rakkauden talo on jollakin tavoin hyvin suomalainen: se on valtavan hauska, mutta silti kaiken alla on aina havaittavissa synkkä, melankolinen pohjavire. Loistavan komedialliset kohtaukset eivät pilaa vakavien teemojen käsittelyä, vaan ne kulkevat käsi kädessä sopivassa tasapainossa.
torstai 24. joulukuuta 2009
Hauskaa Joulua! :)
Söimme aamulla joulupuuroa (manteli hävisi maagisesti, kukaan ei nimittäin tunnustanut saaneensa sitä) ja avasimme sitten lahjat. Kaikki toivotut asiat sieltä löytyivät, ja myös joitakin mukavia yllätyksiä. Sitten kahvit herkkujen kera.
Nyt on aikaa tutkia lahjoja. :) Jouluateria syödään tuossa illemmalla.
Nyt on aikaa tutkia lahjoja. :) Jouluateria syödään tuossa illemmalla.
keskiviikko 23. joulukuuta 2009
Aaton aaton kiireitä
Niinhän se on, että jouluostoksia ei pitäisi jättää ihan viime tippaan. Lahjat hankin jo hyvissä ajoin, mutta ruokien ostaminen jäi taas täksi päiväksi. Rehellisesti sanoen jonottaminen Hakaniemen hallissa ja Stockan herkussa oli yhtä painajaista. Onneksi seuraava joulu on vasta vuoden päästä. Perunamuusi, rosolli ja laatikot ovat nyt kuitenkin onnellisesti jääkaapissa. Löytyy myös kinkkua vanhemmille ja kasvispyöryköitä minulle.
Joulutunnelmaa on myös viritelty kulttuurin avulla. Eilen olin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeassa baletissa (ala-asteella kävimme katsomassa jotain outoa): Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas oli tarinana ihana ja esityksenä upea. Tänään oli elokuvan vuoro: Saiturin joulu lämmitti mieltä. Pääsin vihdoin oikeasti siihen joulutunnelmaan.
Paketoimme äsken lahjat (viimevuotiset paperit kierrätyksessä). Nyt ajattelin mennä leipomaan joulutorttuja. Leipomismusiikiksi Tarja Turusen ihana joululevy.
Joulutunnelmaa on myös viritelty kulttuurin avulla. Eilen olin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeassa baletissa (ala-asteella kävimme katsomassa jotain outoa): Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas oli tarinana ihana ja esityksenä upea. Tänään oli elokuvan vuoro: Saiturin joulu lämmitti mieltä. Pääsin vihdoin oikeasti siihen joulutunnelmaan.
Paketoimme äsken lahjat (viimevuotiset paperit kierrätyksessä). Nyt ajattelin mennä leipomaan joulutorttuja. Leipomismusiikiksi Tarja Turusen ihana joululevy.
tiistai 22. joulukuuta 2009
Coco Chanel ja Igor Stravinsky
Kahden taiteilijaneron yhteiselo luonnistuu ilmeisen harvoin. Coco (Anna Mouglalis) ja Igor (Mads Mikkelsen) eivät tee poikkeusta. Stravinskyn lumoavan musiikin soidessa kaksi voimakasta luonnetta taistelevat keskenään. Sivulliset pakenevat paikalta.
Ranskalainen Jan Kounenin elokuva kertoo muotisuunnittelijan ja säveltäjäneron tarinan synkkyydestään huolimatta kauniisti. Kuvauspaikat ovat hurmaavia, samoin Chanelin talo, johon hän kutsuu Igorin perheineen asumaan. Ranskan ja venäjän kielet ovat kuin musiikkia nekin. Käsikirjoitus kulkee soljuvasti eteenpäin kummallista loppuratkaisua lukuunottamatta.
Pääosaparilla on ongelmia yhteen näyttelemisen kanssa jopa siinä määrin, että monet kohtaukset ovat suorastaan kiusallista katsottavaa. Henkilökuvat ovat hätäisesti kyhättyjä ja pinnallisia. Oikeastihan ei edes tiedetä, oliko Chanelilla ja Stravinskylla todella suhde. Elokuvassa on kuitenkin paljon yksittäisiä, todella vaikuttavia kohtauksia. Eräs parhaista on Stravinskyn Kevätuhrin fiaskoensi-ilta, jossa yleisö buuaa ja poliisin on tultava rauhoittamaan tilanne. Salin tunnelman katastrofaalisuus ja taiteilijan tuska yleisön poistuessa kesken esityksen ovat riipaisevia. Vastakohtainenkin tapahtuma löytyy tarinasta, yhtä puhuttelevasti kuvattuna sekin.
Ranskalainen Jan Kounenin elokuva kertoo muotisuunnittelijan ja säveltäjäneron tarinan synkkyydestään huolimatta kauniisti. Kuvauspaikat ovat hurmaavia, samoin Chanelin talo, johon hän kutsuu Igorin perheineen asumaan. Ranskan ja venäjän kielet ovat kuin musiikkia nekin. Käsikirjoitus kulkee soljuvasti eteenpäin kummallista loppuratkaisua lukuunottamatta.
Pääosaparilla on ongelmia yhteen näyttelemisen kanssa jopa siinä määrin, että monet kohtaukset ovat suorastaan kiusallista katsottavaa. Henkilökuvat ovat hätäisesti kyhättyjä ja pinnallisia. Oikeastihan ei edes tiedetä, oliko Chanelilla ja Stravinskylla todella suhde. Elokuvassa on kuitenkin paljon yksittäisiä, todella vaikuttavia kohtauksia. Eräs parhaista on Stravinskyn Kevätuhrin fiaskoensi-ilta, jossa yleisö buuaa ja poliisin on tultava rauhoittamaan tilanne. Salin tunnelman katastrofaalisuus ja taiteilijan tuska yleisön poistuessa kesken esityksen ovat riipaisevia. Vastakohtainenkin tapahtuma löytyy tarinasta, yhtä puhuttelevasti kuvattuna sekin.
sunnuntai 20. joulukuuta 2009
Antaudu kauneudelle!
Tennispalatsin taidemuseon Antaudu kauneudelle -näyttely tarjoaa harvinaisen virkistävän ja rentouttavan taidekokemuksen. Useinhan taide kuvaa myös rumia asioita ja pyrkii vaikuttamaan yhteiskunnan epäkohtiin. Se on hyvä, mutta joskus on ihanaa vain nauttia.
Tretjakovin galleriasta lainatussa kokoelmassa on paljon muotokuvia kauniista ihmisistä upeissa puvuissa ja kampauksissa. Maalaukset ovat 1800-luvulta. On selvää, ettei kaikkien elämä ollut siihen aikaan yhtä ruusuista kuin tämän ylhäisön, mutta hetken verran on luvallista unohtaa se. Kuvista näkyy pyrkimys oman varallisuuden osoittamiseen: eräälläkin herralla on taustallaan komeasti koristeltu takanreunus, jonka päällä kiiltelevät kultainen pöytäkello ja kynttelikkö.
Rumia ihmisiä ei kuvissa ole, tai sitten taiteilijat ovat halunneet imarrella heitä. Vanhuksetkin ovat arvokkaita ja kunnioitettavia, eivät koskaan sairaita ja huonokuntoisia – vanheneminenkin on tehty lohdullisen kauniiksi.
Maalausten aikakauden siirtomaapolitiikka näkyy aiheissa: eräässä taulussa, jonka nimessäkin mainitaan sana neekeri, on etualalla lapsia ja koira, taustalla selvästi alempiarvoisina afrikkalaisia, ilmeisesti palvelijoita, ehkä jopa orjia. Koirakin on asetelman antaman vaikutelman perusteella heitä arvokkaampi.
Maalausten lisäksi esillä on myös veistoksia ja esineistöä. 1800-lukulaiset venäläiset teeastiastot ovat aivan ihania – saadapa joskus omaan keittiöön jotakin yhtä kaunista. Ja nämä olivat joskus normaalia käyttötavaraa!
Maalaukset keskittyvät lähinnä ihmisiin, mutta maisematkin pääsevät silloin tällöin ainakin mukaan kuvaan. Esimerkiksi Vasili Verestsaginin Taj Mahalin mausoleumi Agrassa on tunnelmaltaan ihanan tyyni, jollakin tavalla jopa pysähtynyt. Vesi liplattaa, mutta ihmisiä ei kuvassa näy. Rakennukset heijastuvat veteen, taivas on iltaisen violetti. Fjodor Bronnikovin Pythagorilaisten hymnissä nousevalle auringolle joukko valkoisiin pukeutuneita ihmisiä kumartaa vuorella nousevaa aurinkoa. Itse aurinko ei kuvassa näy, mutta sen ensisäteet kylläkin, samoin taustalla aamu-usvan peittämät vuoret.
Genrih Semiradskin Nopanheittoa kuvaa antiikin Roomaa sisältäen ehkä näyttelyn houkuttelevimman maiseman. Siinä neljä nuorta naista viettää aikaa varjoisessa paikassa kuumana kesäpäivänä. Aurinko paistaa kirkkaasti, mutta puiden lehvästöt ja marmorinen pylväs suojaavat heitä. Taustalla heillä on astioita, joissa on ehkä virvoittavaa viiniä. Heidän suojapaikkansa ulkopuolella näkyy auringonpaisteessa hohteleva hiekkaranta ja vuoristoa sekä Välimeren alueen kasvillisuutta.
Muotokuvista aivan kaikki eivät ole tavanomaisia poseerauskuvia, vaan joukkoon mahtuu myös elävämpiä ihmisiä. Esimerkiksi Pjotr Samsinin Trasteveren tyttö tanssii esittää nuorta, kaunista naista tanssimassa tamburiinia lyöden. Naisen asento on veikeä, kuin pysäytyskuva raisusta tanssista. Ilme on riehakkaan iloinen – katsellessa itseäkin alkaa väkisin naurattaa.
Tretjakovin galleriasta lainatussa kokoelmassa on paljon muotokuvia kauniista ihmisistä upeissa puvuissa ja kampauksissa. Maalaukset ovat 1800-luvulta. On selvää, ettei kaikkien elämä ollut siihen aikaan yhtä ruusuista kuin tämän ylhäisön, mutta hetken verran on luvallista unohtaa se. Kuvista näkyy pyrkimys oman varallisuuden osoittamiseen: eräälläkin herralla on taustallaan komeasti koristeltu takanreunus, jonka päällä kiiltelevät kultainen pöytäkello ja kynttelikkö.
Rumia ihmisiä ei kuvissa ole, tai sitten taiteilijat ovat halunneet imarrella heitä. Vanhuksetkin ovat arvokkaita ja kunnioitettavia, eivät koskaan sairaita ja huonokuntoisia – vanheneminenkin on tehty lohdullisen kauniiksi.
Maalausten aikakauden siirtomaapolitiikka näkyy aiheissa: eräässä taulussa, jonka nimessäkin mainitaan sana neekeri, on etualalla lapsia ja koira, taustalla selvästi alempiarvoisina afrikkalaisia, ilmeisesti palvelijoita, ehkä jopa orjia. Koirakin on asetelman antaman vaikutelman perusteella heitä arvokkaampi.
Maalausten lisäksi esillä on myös veistoksia ja esineistöä. 1800-lukulaiset venäläiset teeastiastot ovat aivan ihania – saadapa joskus omaan keittiöön jotakin yhtä kaunista. Ja nämä olivat joskus normaalia käyttötavaraa!
Maalaukset keskittyvät lähinnä ihmisiin, mutta maisematkin pääsevät silloin tällöin ainakin mukaan kuvaan. Esimerkiksi Vasili Verestsaginin Taj Mahalin mausoleumi Agrassa on tunnelmaltaan ihanan tyyni, jollakin tavalla jopa pysähtynyt. Vesi liplattaa, mutta ihmisiä ei kuvassa näy. Rakennukset heijastuvat veteen, taivas on iltaisen violetti. Fjodor Bronnikovin Pythagorilaisten hymnissä nousevalle auringolle joukko valkoisiin pukeutuneita ihmisiä kumartaa vuorella nousevaa aurinkoa. Itse aurinko ei kuvassa näy, mutta sen ensisäteet kylläkin, samoin taustalla aamu-usvan peittämät vuoret.
Genrih Semiradskin Nopanheittoa kuvaa antiikin Roomaa sisältäen ehkä näyttelyn houkuttelevimman maiseman. Siinä neljä nuorta naista viettää aikaa varjoisessa paikassa kuumana kesäpäivänä. Aurinko paistaa kirkkaasti, mutta puiden lehvästöt ja marmorinen pylväs suojaavat heitä. Taustalla heillä on astioita, joissa on ehkä virvoittavaa viiniä. Heidän suojapaikkansa ulkopuolella näkyy auringonpaisteessa hohteleva hiekkaranta ja vuoristoa sekä Välimeren alueen kasvillisuutta.
Muotokuvista aivan kaikki eivät ole tavanomaisia poseerauskuvia, vaan joukkoon mahtuu myös elävämpiä ihmisiä. Esimerkiksi Pjotr Samsinin Trasteveren tyttö tanssii esittää nuorta, kaunista naista tanssimassa tamburiinia lyöden. Naisen asento on veikeä, kuin pysäytyskuva raisusta tanssista. Ilme on riehakkaan iloinen – katsellessa itseäkin alkaa väkisin naurattaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
